Tuntuu jotenkin hurjalta, että leikkauksesta on nyt tasan vuosi! Huh miten se aika rientää. Välillä tuntuu että vastahan minä lojuin siellä sairaalasängyssä, mutta toisinaan taas tuntuu, että siitä on monta vuotta aikaa. Mitä muistan leikkauksen jälkeisestä ajasta niin taisin alkuperäiseen postaukseenikin kirjoittaa että olihan se yhtä kitumista. 😄 Monilla sairaalassaoloaika meni paljon helpommin, mutta minä en voinut tehdä muuta kuin maata ja yrittää nukkua. Pää oli ihan koko ajan kipeä vaikka sain särkylääkettä, mutta muuten kivut pysyivät hallinnassa. Olin haaveillut että luen kirjoja koko sairaalassaoloaikani, mutta en jaksanut käyttää edes puhelinta kuin hetken aikaa.
Sitten elettiinkin melkein 6 viikkoa splintin kanssa, mikä oli ihan hirvittävä kapine ja ehkä kamalinta koko projektissa. Joillakin splintti otetaan pois heti leikkauksen jälkeen, niin minun leikkaukseni vuoksi sitä oli pakko pitää 6 viikkoa jotta leuka luutuu oikeaan asentoon. Kun katselin noita vanhoja hammasmuotteja, tutkiessani splinttiä ajattelin spontaanisti "minä vihaan sinua" kun katselin sitä tarkemmin. Kertoo varmaan aika hyvin miltä sen pitäminen tuntui. 😅
Minulla oli pari päivää sitten uuden purentakiskon kontrolliaika. Samalla kirurgi tuli pikaisesti katsomaan miten tuo poistetun hampaan kohta on parantunut. Varattiin sitten aika implantin ruuviosan laittoa varten lokakuulle. Silloin tehdään koeporaus jossa katsotaan, onko leukaluuni luutunut riittävästi implanttia varten. Jos ei, silloin lisätään keinoluuta ja annetaan sen luutua puoli vuotta ennen kuin implantti voidaan laittaa. Jännittää jo nyt miettiä, että onkohan uutta luuta muodostunut riittävästi. Toivottavasti on, sillä en haluaisi yhtään lisää mitään keino-sanalla alkavaa elimistööni.
No miten on vuosi mennyt ja ennen kaikkea, onko kivut helpottaneet minkä vuoksi leikkaukseen alkunperin lähdinkin?
Toipuminen eteni hyvin, mitä nyt nuo kolme hampaan vaurioitumista ärsyttää toisinaan enemmän ja vähemmän. Olen ollut tosi iloinen hampaistani joilla pystyy puremaan ruokaa kuten normaaleilla ihmisillä on tapana. Lisäksi leikkaus toi muutosta kasvojeni sivuprofiiliin, josta olen tosi iloinen. Aiemmin en saanut pidettyä kieltäni kitalaessa enkä huuliani yhdessä, mutta nyt ne molemmat onnistuu. Ennen kaikkea suurin muutos on ollut nenähengityksessä, sillä aiemmin hengitin tosi paljon suun kautta, varsinkin öisin. Se on ollut ehkä suurin hyvinvointiani lisäävä tekijä, sillä tuntuu että aiemmin elin jatkuvassa happivajeessa. Migreenit valitettavasti vieläkin vaivaavat ja niiden syiden selvittely jatkuu. Minulla onkin ollut aikomuksena tehdä ihan oma postauksensa migreenistä ja niistä asioista, mitkä olen huomannut itselläni auttavan/mistä ei ole ollut apua ym. Aihe ei ehkä niinkään suoraan koske blogin alkuperäistä aihetta, mutta ehkä siitä olisi jollekin apua joka blogiani eksyy lukemaan. Sen olen ainakin huomannut migreenistäni, että kohtauksen aikana oikean puolen kasvojani sekä niskaa lkaa särkeä tosi paljon. Sen mitä olen kerennyt tutkia asiaa, ilmeisesti vagushermolla ja migreenillä on suuri yhteys toisiinsa, mikä selittäisikin myös tuon kasvohermokivun. Mutta tästä lisää sitten tulevassa postauksessa.
Olenko tyytyväinen päätökseeni lähteä projektiin vai kadunko sitä?
Kun summaa yhteen millaista elämäni oli ennen leikkausta ja leikkauksen jälkeen, olen tyytyväinen että lähdin tähän projektiin mukaan. Vaikka tie on ollut kivinen, on leikkauksesta ollut iso apu moneen vaivaan. Kuitenkin, jos saisin muuttaa menneisyyttä ja tietäisin avopurennasta sen mitä nyt tiedän, korjaisin sen juurisyyn mikä purentavirheen on aiheuttanut ettei leikkaukseen olisi ollut alunperinkään tarvetta. Olen tosi pettynyt elämäni aikana kohtaamiin hammaslääkäreihin, joista yksikään ei ollut puuttunut hampaisiini jolloin tilanne kärjistyi tähän pisteeseen. Toivon todella, että hammaslääkäreillä on tieto parantunut sekä ennen kaikkea uskallus sanoa asiakkaalle (ja jos lapsesta kyse hänen vanhemmalleen) purennasta, jotta siihen voisi puuttua. Tällaisia asioita ei osaa ajatella jos niistä ei ole ikinä kuullutkaan, ja on tosi ikävä huomata kuinka monella on tämä "itseaiheutettu" avopurenta.
Mitä sanoisin jos joku miettii, uskaltaako lähteä projektiin?
Olen ollut tosi avoin omasta projektistani enkä ole kaunistellut mitään, mitä itselleni on sen myötä tapahtunut juuri siitä syystä, että ihmiset osaavat miettiä myös riskejä. Yksi kysymys mitä kannattaa miettä, on mitä seuraa jos purentaa ei korjaa? Paheneeko tilanne kun ikää tulee lisää? Voiko purentaa korjata mitenkään muuten? Avopurennan hoidossa käytetään myös Carriere-systeemiä joka on leikkaukseton hoito, mutta ilmeisesti se ei sovi kaikille. Ainakin kannattaa suunnata puheterapeutille, jonka kanssa katsotaan yhdessä ohjeet siihen, kuinka kielen saa opetettua pysymään kitalaessa jottei tilanne pääsisi pahenemaan. Leikkaus on iso asia, varsinkin kun kyseessä on kasvojen alueen leikkaus, ymmärrän täysin miksi jotku miettii lähteäkö projektiin. Riskit on hyvä tiedostaa ja onneksi nykypäivänä on somessa monenlaisia vertaistukiryhmiä, joissa saa kysellä muiden kokemuksia joka auttaa päätöksen teossa. On helpompaa muodostaa oma mielipide, kun saa kuulla miten muilla on projekti mennyt.
Parhaimmassa tapauksessa purenta korjaantuu kuten suunniteltu eikä leikkauksesta tullut mitään ongelmia, kasvonpiirteet kokee positiivisen muodonmuutoksen ja elämä jatkuu. Pahimmassa tapauksessa purenta ei korjaantunut kuntoon, leikkaus saatetaan joutua uusimaan jopa muutamaan kertaan, leukaluu voi tulehtua ja mennä kuolioon, hampaita kuolee tai joudutaan poistamaan, tuntopuutokset jää pysyväksi, leikkausruuvit ja -levyt alkavat tulehtua tai joutuu elämään loppuelämänsä vahvojen hermokipujen kanssa. Ihan kaikkea voi sattua, tai voi käydä tuuri ja selviää kaikesta ilman ongelmia. Usein leikkaukseen päädytäänkin vasta silloin, kun oireet ovat niin pahat ettei kestä enää niitä. Avopurennassa on myöskin se riski, että ne hampaat jotka ottavat yhteen (usein vain ne takimmaiset hampaat jos on vaikea avopurenta) voivat haljeta kun kokevat liian suurta painetta joutuessaan tekemään kaikki työn. (Tämä on varmaan muidenkin purentatyyppien kanssa mahdollista, mutta omasta purennastani johtuen osaan puhua vain avopurennasta.)
Jos nyt olisin miettimässä lähdenkö projektiin mukaan, tekisin varmasti niin että selailisin vertaistukiryhmiä, keräisin kattavasti tietoa luotettavista nettilähteistä purentatyypistäni, summaisin yhteen oireeni, mitä tapahtuu jos purentaa ei korjata, selvittäisin erilaiset vaihtoehdot korjata purentaa ja kävisin osaavalla hammaslääkärillä arvioimassa purentani. Näiden pohjalta on helpompi muodostaa mielipide, haluaako lähteä purennan korjaukseen. Koska usein se vie vuosia ja aika ajoin tulee fiilis että haluaa vaan repiä kojeet irti suusta tai saa itkupotkuraivareita kun ei jaksa syödä enää keittoja leikkauksen jälkeen, vaatii projekti myös roppakaupalla motivaatiota että noista epätoivon hetkistä selviää.
